Kun nyt kerran aloin kopioimaan hyviä tekstejä, niin haluan jakaa teillekin leijonaemojen fb-ryhmästä kopioidun kirjoituksen. Minut se pysäytti, ja ajattelinkin kirjoittaa omasta elämästäni vastaavanlaisen "mitäpä jos-kirjoituksen" tänne blogiin, jahka vaan ehdin. Täksi päiväksi menen opettamaan pieniä ekaluokkalaisia ja huomenna taas tuttuun työpaikkaan tuonne lastensuojelun piiriin....
"Katsellessani saunassa poikaani (kohta 15 v.), joka nautiskeli ämpäri
päässään aiheuttamiensa äänien kaiuista, että millaista elämäni oli
voinutkaan olla?
Millaista olisi, jos ei olisi tarvinnut
opettaa lapsilleen kädestä pitäen miten painaa nappia tai vääntää
nuppia. Tai puhaltaa kynttilää. Tai piirtää kuvina tuleva
taksimatka ennakkoon välttyäksemme hysteeriseltä kohtaukselta? Tai
tunkea itseäni ja kaikkia kolmea lasta pienen invavessaan pestäkseni 12
vuotiaan ripulivahingon ja vaihtaakseni hänen vaatteensa kenkiä myöden -
samalla pitäen 9 vuotiasta kiinni ettei hän karkaa.
Tai kynästä
kiinni pitäen auttaa läksyjen kirjoitustehtävissä, piirtäen joka
kirjaimelle ensin apuviivat - vaikka opettaja onkin sanonut, että poika
vaan ei viitsi tehdä tehtäviä.
Tai jos ei olisi tarvinnut vahtia
hellalla porisevaa ruokaa 8 vuotiaalta innokkaalta kokilta, joka rakasti
ruuan (erittäin runsasta) maustamista. Tai jos ei olisi tarvinnut
piilottaa auton avaimia tai hellan nuppeja, tai päästää polkupyöristä
kumit tyhjiksi - polkupyörällä karkaa hetkessä paljon kauemmaksi kuin
jalkasin.
Millaista olisi, jos olisi voinut käydä lasten kanssa
ostoskeskuksessa ilman avustajaa? Tai teatterissa. Tai lomareissulla,
edes Muumimaassa. Tai käydä kylässä lasten kanssa! Tai jos voisi
kilauttaa vaikka jonkun Mll:n tytön lapsenvahdiksi tarvittaessa. Tai
kenet vaan...
(Millaista olisi, jos yleensäkin olisi avustaja?)
Millaista olisi, jos kohta 15 vuotias poikani osaisi puhua? Tai ajaisi
mopokorttia? Treffailisi tyttöä. Pyörisi ystävien kanssa kylillä. Tai
jos edes olisi ystäviä... edes leikkikaveri.
Miltä tuntuisi,
jos autoja ja formuloita rakastava 12 vuotias poikani voisi harrastaa
mikroautoilua? Tai jos hänet voisi viedä paikan päälle katsomaan vaikka
rallikisoja. Tai jos hänellä olisi ystäviä... edes leikkikaveri.
Millaista olisi, jos ei tarvitsisi tapella lastensa oikeuksista eri
tahojen kanssa? Jos ei tarvitsisi täyttää lomakkeita, joihin pitää
eritellä millä tavoin lapseni poikkeaa tavallisesta samanikäisestä, mitä
hän ei osaa ja mitä hän kenties voisi vielä oppia jos saa terapiaa. (No
enhän minä edes tiedä millainen normi 12 v on, enkä ole moneen vuoteen
enää jaksanut taistella - mikä on kyllä valitettavaa lasteni kannalta.)
Millaista olisi, jos voisin lähteä aamulla töihin ja vain kilauttaa
lapsille herätyssoiton? Lähteä illalla lenkille jättäen 12 ja 15
vuotiaat keskenään kotiin. Tai liikkua heidän kanssaan yleisellä
paikalla ilman tuijotuksia.
Millaista olisi, jos ei olisi
saanut kokea terveen lapsen syntymän onnea? Nähdä miten lapsi oppii
itsekseen vaikka mitä. Opettamatta, neuvomatta. Kerrasta. Ja jos hiukan
viitsii opastaa, hän oppii aivan käsittämättömiä. Tekee ihmeitä päivästä
toiseen.
Millaista olisi, jos ei ymmärtäisi tätä ihmettä? Jos
olisi vain terve lapsi, osaisiko sitä arvostaa? Eläisikö valittamatta
turhista?
Ei, en minä ainakaan. Eläisin sitä elämää joka minulla
olisi, tietämättä mistään muusta. Ymmärtämättä muusta, vaikka
yrittäisinkin.
Olenko kateellinen? Joskus, mutta ehkä enemmän
surullinen. En vaihtaisi osia mistään hinnasta. Maailma on avarampi
tästä vinkkelistä katsottuna
Mietin myös juttuja minusta, äitiydestäni. Mitä pahaa kylillä puhutaan.
Mietin ja mietin, vaan en muistanut. Eipä ole ollut aikaa ja voimia
miettiä enää sellaisia. Sen sijaan muistan kehut, muistan jokaisen joka
on kannustanut aidosti ja sydämestään. Oikeaa ymmärrystä ei voi saada
kuin vertaistahoilta, mutta aitoa välittämistä ja arvostusta voivat
antaa kaikki halutessaan. Ja apua. Onneksi minullakin on muutama
tällainen ihminen. Ei montaa, mutta sitäkin tärkeämpiä.
Ajatukset katkeaa, kun poikani ottaa ämpärin päästään ja palaa hauskasta
leikistään maan pinnalle. Hän kömpii suihkuun. Menen opastamaan ties
kuinka monennen kerran mitenkä paljon sitä shampoota taas otetaankaan ja
mitä kaikki paikat pitää pestä. Ja huuhdella. Ja kuivatakin vielä. Joka
kerta. Ja mietin vielä millaista elämä olisi, jos ei näkisi päivästä
toiseen miten hauskaa voi olla vain kun laittaa ämpärin päähänsä ja
päästelee kummallisia ääniä. Tylsää, se olisi tylsää. Ja totista.
Toiset katsovat pankkitiliä arvioidakseen rikkauttaan. Minun ei
tarvitse, tiedän, että olen miljonääri, kokemusten miljonääri. Noh, ei
sillä laskuja makseta mutta lämmittää mieltä. Enemmän kuin miljoona
pankkitilillä. Tai enhän voi siitä mitään tietää mutta uskon niin.
terveisin
Leena, kahden kehitysvammaisen autistisen adhd-pojan ja yhden tavis-tytön äiti.
p.s ymmärrän kyllä, että meitä tuijotetaan, mutta eikös senkin voisi tehdä vaikka hyväntahtoisesti hymyillen?"
