Olin aikoinaan poikani kanssa vaunuttelemassa lähimetsän kuntoradalla. Ohitsemme ajoi hurjaa vauhtia nuori mies kevytmoottoripyörällä. Poikani oli juuri kurottuneena vaunuista ulos, ja oli lähellä, ettei hurjastelija osunut häneen. Pelästyin ja vihastuin. Olin ihan varma, että kyseinen nuorimies oli naapurin tytön poikakaveri. Painelin samantien keskustelemaan asiasta. Itku tuli, ja haukuin kaiken lisäksi ihan väärää puuta. Mutta tuossa hetkessä tajusin, että tuo kiukku ja itku tulivatkin puhtaasti siitä henkisestä prosessista, jota kävin juuri esikoiseni kehitysvammaisuusdiagnoosin ympärillä. En ollut saanut keskustella kenenkään kanssa asiasta. Paineet olivat kovat ja purkautuminen oli etsinyt jo hetken sopivaa väylää. Olin joutunut lähinnä lohduttajan rooliin. Läheiset vakuuttivat minulle, että kyllä se siitä. Asia muuttuu varmasti kun lapsi vaan oppii kävelemään. Tai saa silmälasit. Ihan terve lapsihan tuo on, kehittyy vaan omaan tahtiinsa. Älä synkistele!
Pojan diagnoosi ei koskaan selkiytynyt, papereissa lukee ainoastaan keskivaikea/vaikea kehitysvammaisuus. Nykyaikana edelleen valtaosa kehitysvammaisista jää vaille syytä ja tarkkaa diagnoosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kävit! Jätä tänne terveisesi :)