Lottovoittoja kohdalleni on sattunut ainakin kaksi kertaa! Ensimmäinen oli tyttären selviytyminen sydänkohtauksesta ja toinen on oma selviytymiseni aivoinfarktista. Molemmat sattuivat vuoden 2009 syksynä kolmen kuukauden välein. Aloimme olla tuttu perhe sairaalan teho-osastoilla.
Meillä ei kuulemma enää koskaan syödä lasagnea. Oli ihan tavallinen syyskuinen arkipäivä. Mies oli ollut aamuvuorossa. Söimme päivällistä, itse tehtyä lasagnea. Poikani oli sotkenut paitansa, pyysin häntä hakemaan puhtaan kaapista. Istuin vielä pöydässä, tunsin lyhyen rytmihäiriön ja sen jälkeen kasvojeni läpi meni ikäänkuin lämmin aalto.
Mieheni katsoi minua oudosti ja kyseli huolestuneena onko kaikki hyvin. Muistan yrittäneeni toistaa että pojan pitäisi hakea uusi paita. En saanut puhettani kulkemaan.
Minut talutettiin sängylle, ja puolitajuissani kuulin mieheni puhuvan puhelimessa. Yritin huutaa, ettei mitään ambulansseja! Samalla hän tuli viereeni, kuunteli hätäkeskuksen ohjeita ja pyysi minua puristamaan käsiään. Vasen puoli ei totellut. Olin jossakin hämärän rajamailla, tunne oli outo.
Tytöt seisoivat hätääntyneen näköisinä vuoteeni vieressä, yritin lohduttaa heitä. He itkivät. Olisin halunnut nostaa pienimmän syliini, mutta en saanut kättäni toimimaan.
Yhtäkkiä talo oli täynnä miehiä, ja ulkona vilkkuivat pelastusajoneuvojen valot. Ihmettelin asiaa ääneen.
Seuraava kunnollinen, selkeä muistikuva on neuroteholta. Mieheni astui ovesta sisään huoli kasvoillaan. Häntä itketti. En muista mistä juttelimme, myöhemmin hän kertoi pelänneensä, että en tunnistaisi häntä.
Jaloissa oli kummallinen olo, ja öisin kääntyminen oli hankalaa. Jalkoihin laitettiin jotkut painejutut, jotka puristivat jalkoja niin, että veri kiertäisi kunnolla. Niistä ei potilaat kuulemma yleensä kauheasti tykänneet, mutta minusta ne tuntuivat hyviltä. Jalkoja särki. Minua väsytti.
Elämänlankani oli ollut vähällä katketa. Mieheni ripeä toiminta pelasti minut.
Miten hauras onkaan ihmisen elo, ja miten arvaamaton. Onneksi emme tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Emme varmaan uskaltaisi elää ollenkaan.
Teho-osastolla aloitettiin kuntoutus, ja sain selvyyden siihen, mitä minulle oli tapahtunut. Oikealla aivopuoliskolla oli ollut tukos. Se saatiin liotettua. Se oli todennäköisesti ollut sydänperäinen. Sydänsairauteeni liittyy kohonnut rytmihäiriöiden riski, jotka taas puolestaan voivat aiheuttaa verihyytymiä. Verenohennuslääkitys aloitettiin samantien. En tiedä miksi sitä ei ollut aloitettu jo paljon aiemmin. En ole koskaan kysynyt sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kävit! Jätä tänne terveisesi :)