rykimisiä

Voi tätä tautista aikaa. Mies lähti kuopuksen kanssa päivystykseen, neiti yskii nyt jo viidettä viikkoa. Ja yskä pahenee vaan, nyt ollaan kaksi yötä valvottu yskimisen takia.... Meikäläinen on niin vanha ja raihnainen, että menee mokomasta koko kroppa ihan sekaisin. Toivotaan, että joku lääke löytyis, joka myös tepsis. Tää äiti ei jaksa enää valvoa!
Huomaan olevani nyt tällä valituksella ihan Tavallinen Äiti. Ihanaa. Olen joskus sanonut toivovani, että minun suurimpia murheita olisi lapsen nuha.Tai yskä! Toiveeni on, ainakin hetkellisesti, toteutunut.
Yritin noiden isompien lasten kanssa käydä kaikenlaisissa äiti-lapsi-piireissä. Ja joka kerta huomasin palaavani niistä huonolla tuulella. Minua otti päähän siellä ne keskustelut, että kenen lapsi osaa mitäkin ja mitä vaivoja pikkuisilla on taas ollut! Järkitasolla ymmärsin kyllä, että murheet ovat aina suhteellisia. Ja että kehitysvammainen lapsi painii toki aina omassa luokassaan, mutta omassa väsymyksessäni en jaksanut kuunnella äitejä, jotka olivat ihan poikki kahden yön valvomisen jälkeen.
Keskimmäinen lapseni oli nimittäin pahista pahin valvottaja-lapsi, valvoin hänen kanssaan kokonaisen vuoden! Sen ajan hän herätti meidät tasatunnein kuin käkikello. Ja se huuto, se oli lähes loputonta. En muista hänen ensimmäisestä vuodestaan paljon muuta kuin että kannoin ja hyssyttelin häntä koko ajan. Ensin häntä vaivasi vaikea koliikki, eikä se ollut pelkkää iltaan rajoittuvaa itkua, vaan lähes ympärivuorokautista kiljuntaa. Ainoa paikka missä tyttö pystyi hetken nukkumaan oli liikkuva auto. Olimmekin tuttu näky asuinympäristömme hiekkateillä.
Koliikkivaivojen hiukan hellitettyä alkoi aamuyöhön rajoittuva yskä! Vuoden ikäisenä tytöllä diagnosoitiin astma. Saatiin siihen lääkitys.  Ja niin laskeutui rauha meidän taloon.