Paikallislehdessä oli vähän aikaa sitten juttu sydämensiirtoa odottavasta potilaasta. Hänen sydämestään toimi enää kaksikymmentä prosenttia. Hänelle oli asennettu apupumppu, joka auttoi heikkoa sydäntä jaksamaan siirtoleikkaukseen saakka. Minuun iski pelko, että minun sairauteni on edennyt jo liian pitkälle, sydämestäni toimii enää kymmenen prosentin osuus. Jos onkin liian myöhäistä miettiä siirtoa, jos olenkin yksi niistä , jotka menehtyvät siirtojonossa.
Siirtoselvitykset lähenevät, pelko kasvaa. Entä jos siirtopäätöstä ei jostain syystä tehdäkään. Mitkä ovat minun mahdollisuuteni, millainen on tulevaisuuteni? Miten sitä haluaisi viettää loppuaikansa? Pitäisikö sitä listata ne asiat, jotka haluaisi vielä tehdä tai kokea elämässään? Niinhän sitä ainakin elokuvissa tehdään. Yhdestä asiasta luulen olevani ainakin varma. Jos en pääse sydänsiirtolistalle, niin tulevaisuus ja toivo ainakin häviävät tyystin tuossa tilanteessa. Oikeastaan haluan nyt pitää kiinni tuosta oljenkorresta, ajatuksesta uudesta sydämestä, mahdollisuudesta jatkoaikaan. Haluan pitää siitä kynsin hampain kiinni. Ilman toivoa uudesta mahdollisuudesta elämäni menettää merkityksensä.
Sain juuri tiedon, että kyseinen henkilö on viime yönä saanut uuden sydämen!!! Ja tällä hetkellä kaikki on hyvin. Hienoa. Antoi kyllä itsellekin taas uutta toivoa. Ja voimia jaksaa eteenpäin. Kaikkea hyvää toivotan uuden, terveen sydämen omistajalle!
VastaaPoista