Nykyään huomaan viettäväni paljon aikaa erilaisissa odotushuoneissa.Olen diplomi-odottaja;) Tänäänkin olen ehtinyt jo istua terveyskeskuksen laboratorion odotustilassa, tunti sitten odotin vanhempaa neitiä kampaajalla ja nyt olen täällä musiikkiopiston käytävällä odottamassa pienempää neitiä muskarista. Huomenna aamu alkaa vanhempainvartilla, josta siirryn lapsen kanssa odottamaan hammashoitajan vastaanotolle, sen jälkeen kiiruhdan sosiaalitoimiston odotusaulaan odottamaan lastenvalvojan tapaamista.... Illalla odotellaan taas täällä musiikkiopistolla, vuorossa on toisen neidin oboetunti.
Elämä on eläkkeellä olosta huolimatta aika pitkälti kellotettua ja paikasta toiseen kiiruhtamista.Ei siinä sinänsä mitään erikoista, mutta kun ei vaan kroppa meinaa jaksaa. Ja mieli ei anna myöten! Kovan taistelun olen käynyt pääni sisällä, ja se jatkuu edelleen. Oman avuttomuuden myöntäminen, avuntarpeen ääneen sanominen on äärimmäisen nöyryyttävää minun perfektionistiselle luonteelleni. Aika ajoin luulen hieman nöyrtyneeni, kunnes kaikki taas kaatuu niskaan ja en siedä pienintäkään heikkoutta itsessäni. Aikamoinen soppa, sillä nimenomaan vakava sairaus ja elämän rajallisuuden kohtaaminen tuovat esiin raadollisesti ihmisen heikkouden. Ehkä perfektionismini onkin suuri yritys heikkouden peittämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun kävit! Jätä tänne terveisesi :)