sanattomuus

Aika ajoin tunnen itseni aikamoiseksi luuseriksi, ja aika ajoin tunnen itseni jonkin sortin sankariksi. Jälkimmäinen tunne valtaa erityisesti silloin, kun tarinani kuultuaan ihmiset jäävät sanattomiksi. Ei siksi, että ihmisten järkyttäminen olisi mielipuuhaani, mutta ehkä siinä tilanteessa näen itseni hetken verran ulkopuolisen silmin. Minäkään en osaisi sanoa tuollaisen tarinan kuultuani yhtään mitään. Silti olen vielä tässä, vaikka aikamoisen mankelin olenkin läpikäynyt.
Ehkä sivustaseuraajan ja tukijan rooli onkin loppujen lopuksi vaikeampi. Siinä joutuu kohtaamaan myös oman pienuutensa ja avuttomuutensa, omat pelot nousevat pintaan, eikä niitä kuitenkaan uskalla tuoda esiin.
Minä olen henkilökohtaisesti joutunut olemaan molemmilla puolilla, tällä erää kuitenkin ehkä enemmän siellä kokijan kuin tukijan roolissa.
Kaikki on suhteellista ja se lienee syy siihen miksi minun puoleeni ei helposti käännytä ongelmien kanssa. Tai sitten minä olen vaan niin huono kuuntelija. En tiedä.
Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs ystäväni kommentti kun soitin hänelle neurologiselta vuodeosastolta kertoakseni saaneeni aivoinfarktin. Hän tuumasi hetken hiljaisuuden jälkeen, että "joo, mullakin on ollu vähä niska jumis viime aikoina."
Musta huumori on kieltämättä pelastanut minut tämän suuremmalta hulluudelta! Se saattaa olla aika julman kuuloista asiaan ja tilanteeseen  perehtymättömän ulkopuolisen  korviin, mutta se on ihan oikeasti se voima joka kantaa eteenpäin.
Nauru ja ilo eivät saisi koskaan kadota ihmisen elämästä.