Muistan kuinka istuin äitiyspoliklinikan vastaanottotilassa ja korjasin jatkuvasti asentoani, koska hengittäminen alkoi olla tosi työlästä. En ollut saanut nukutuksikaan kahteen viikkoon, koska en pystynyt olemaan vaaka-asennossa. Lääkärin vastaanotolla ihmeteltiin todella turvonneita pohkeitani, joita vielä yritin vähätellä. Ja niinhän minut otettiin osastolle. Sinne kävellessämme yritin pysyä kätilön perässä ja huoneessa hän ihmetteli miten olin niin hengästynyt. Tuskin sain vaatteeni vaihdetuksi, kun paikalla oli erittäin huolestuneen näköinen lääkäri. Pian minua vietiinkin juosten keuhkokuviin. Nestettä oli kertynyt runsaasti ympäri kehoa, keuhkopöhö oli vaikea, sydän ja maksa laajentuneet! Alettiin yön yli kestävä nesteenpoisto.
Aamulla tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta. Raskausviikkoja oli tasan 34, ja ainoa arveluttava kysymys oli vauvan keuhkojen tila, olisivatko ne tarpeeksi kypsät.
Siitä alkoikin melkoinen pyöritys. Tehtiin sektio, vauva vietiin keskolaan, ja minä päädyin muutaman mutkan jälkeen sydänvalvontaan. Siellä sain nitroa suonensisäisesti ainakin kolme pussia. Lääkäri teki ultran ja kertoi, että tämä sydän ei olisi enää montaa päivää kestänyt! Raskaus oli ollut todellinen hengenvaara.
Pääsin vierailulle keskolaan vasta seuraavana päivänä, pieni pirpana siellä nukkui keskoskaapissaan, painoa oli reilut puolitoista kiloa. En ollut eläissäni nähnyt niin pientä vauvaa livenä.
Olin juuri saanut lääkäriltä hyvin harvasanaisen diagnoosin sydänlihassairaudesta, ja nyt katselin pientä letkuihin kytkettyä keskosta. Pääni oli kertakaikkiaan ihan tyhjä! Olin ihan turta, en tuntenut minkäänlaista iloa. Lähinnä taisin tuntea vain ääretöntä pelkoa ja avuttomuutta.
kuulostaa niin tutulta.
VastaaPoista