lapsellisia ajatuksia:)

Pienenä tyttönä haaveilin isosta perheestä. Haaveilin ainakin kymmenestä lapsesta.
Määrällisesti minulle ei noin isoa lapsikatrasta annettu. Laadullisesti nuo minun kolme lastani täyttävät kyllä suurperheen määritelmän.
Erityislapsen äitiydessä on jotain raastavaa, se tuo naisesta esiin leijonaemon. Siitä huolimatta, ja ehkä juuri sen takia se antaa elämään syvyyttä ja väriä! Pahinta ja satuttavinta vammaisen lapsen kanssa elämisessä on kohdata asennevammaisia ihmisiä. Onneksi noita tilanteita ei hirveän usein kohdalleni ole sattunut. Pilkallinen nauru kun sattuu eniten äidin sydämeen. Sillä loppujen lopuksihan kehitysvammaiset ovat huolettomuudessaan niitä kaikkein onnellisimpia ihmisiä. Omaa poikaani seuratessa haluaisi joskus ottaa oppia hänestä. Hän ei murehdi huomisesta, hän elää tässä ja nyt, ilot ja surut koetaan koko sydämellä!

    





Tyttäriäni on koeteltu myös jo monella tavalla, varsinkin vanhempaa neitiä.
Pienestä pitäen hän on ollut vastuunkantaja, murehtija. Isoveli on ollut aina hyvässä huomassa.
Sittemmin minun sairastuminen, siskon sairastuminen ja oma sairastuminen ovat jättäneet jälkensä tyttöön. Kaikista yrityksistä huolimatta tytön harteilla painaa edelleen liian raskas taakka. Sitä kun hieman saisi kevennettyä, niin tyttö pääsisi puhkeamaan kukkaan.

Hän on nyt teini-iän kynnyksellä, etsimässä omaa itseään, omaa paikkaansa ja omia vahvuuksiaan. Sairaus on vain rajoite, ei este elämälle. Sen kanssa on vain opittava elämään. Sen ei saa antaa nujertaa, sille ei saa antaa periksi. Se on aika ajoin todella vaikeaa, silloin pitää osata jakaa taakkaansa, ja ottaa apua vastaan.

Olen todella ylpeä ja onnellinen äiti, vaikka aika ajoin huomaan olevani hieman kateellinen tuolle nuorelle neidille.... Hän on musikaalisesti lahjakas, hänellä on hyvät lähtökohdat elämään, hän on fiksu, hän on kaunis. Eli hänellä on kaikkea sitä, mitä minulla ei ole koskaan ollut.