henkistä sopeutumista

Pian on puoli vuotta kulunut sydänsiirrosta. Vieläkään en ole tajunnut mitä minulle on oikein tapahtunut. Toisinkin olisi voinut käydä. Miksi minulle annettiin uusi mahdollisuus? Osaanko kulkea tätä tietä mahdollisimman hyvin? Olenko sen arvoinen?

Monia ajatuksia liikkuu päässä,mutta ihmisen mieli on siinä mielessä armollinen, että se pystyy käsittelemään vain rajallisen määrän tietoa kerrallaan. Onneksi kaikkea ei tajuakaan. Oman tilani vakavuuden ymmärsin vasta leikkauksen jälkeen osastolla. Näin omin silmin, mikä olisi ollut minun loppuni ilman leikkausta. Lyhyesti sanottuna olisin hukkunut omaan kehooni. Ei mikään toivottavin tapa kuolla....

Miten ihmeessä olet jaksanut käydä läpi nämä kaikki vastoinkäymiset, mitä eteesi on tullut? Moni on sitä minulta kysynyt. Tämä blogi antaa siihen osaltaan vastauksen. Tarvitaan tavoitteita, unelmia. Tarvitaan syitä elää. Minulla on se suuri onni, että saan olla äiti. Ja että minulla on rakastava puoliso. Lisäksi minulla on haaveita, harrastuksia ja ystäviä. Olen myös osannut karsia elämästäni turhat ja kuluttavat asiat pois. Osaan nauttia hetkestä, elää tässä ja nyt.

Tänään oli suuri ilo ja onni käydä kuopuksen kanssa hiihtoretkellä. Eväät reppuun ja iloisin mielin ladulle. Sain myös todella mukavaa ja kannustavaa palautetta muilta sivakoijilta. Tunsin olevani hyvä äiti!