Kotimatkalla olinkin sitten oikein kunnon mielensä pahoittaja....
Keskimmäinen lapseni oli mukana reissussa, vietti päivän serkkunsa luona Ylöjärvellä. Matkalla aloin jutella hänelle siitä, että minusta tehdään pääsiäisen jälkeen juttu iltapäivälehteen ja kysyin suostuisiko hän tulemaan kuvaan. Toimittajan toive olisi saada koko perhe samaan potrettiin. Tyttöpä suuttui ja totesi ettei hänen pärstää näytetä missään lehdissä! Ja sitten: "mihin ihmeeseen sä, äiti, olet taas lupautunut.... Miksi joku lööppilehti haluaa susta jutun?" Niinpä, mitäpä tuohon sitten voisi sanoa.
Olen itse miettinyt motivaatioitani, ja se on minulle hyvin selvä. Elinsiirtoasia tarvitsee julkisuutta! Ihmiset eivät kaiken arjen kiireen keskellä pysähdy miettimään näitä asioita. Ja jos elinluovutuspäätös jää omaisille, on se siinä surun keskellä todella vaikea päätös. Ja tunteiden määrittelemä...
Ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan tällaisia "vaikeita" asioita, koska ne eivät juuri nyt kosketa itseä. Siksi haluan antaa yhdelle siirrolle kasvot. Haluan, että tavalliset ihmiset ymmärtävät, että tilastojen takana on ihmisiä, tarinoita, kohtaloita!
En olisi uskonut, että tyttären reaktio olisi vaikuttanut minuun niin voimakkaasti. Itkin asiaa vielä kotonakin. Jostain syystä otin sen erittäin syvänä henkilökohtaisena loukkauksena. Tunsin olevani tyttärelleni arvoton. Onko hän kykenevä iloitsemaan siitä, että minä olen? Tarvitseeko hänen olla onnellinen äidistä?
Minulle on tehty myös elinsiirto jo aika kauan sitten. Jos minusta olisi aikoinaan tehty juttu, niin olisin varmaan suostunut, ensimmäiset vuodet siirron jälkeen olivat niin keskittyneet sairauteen/tervehtymiseen ja halusin aina kaikille kertoa siirrosta. Mutta nyt jälkeen päin olen hyvin onnellinen että kukaan ei keksinyt minua silloin, elämä on vienyt semmoisiin suuntiin että en todellakaan haluaisi että minua voitaisiin etsiä julkisista arkistoista. Nykyään myöskään uudet ihmiset eivät välttämättä tiedä siirrostani, en enää halua tehdä siitä suurta numeroa.
VastaaPoistaTässä haluan vaan sanoa, että vaikka nyt siltä tuntuu, niin kannattaa yrittää miettiä myös miltä tuntuisi ehkä vuosien kuluttua ja myös kunnioittaa lapsien mielipidettä. Jos yhä koet että se on sinun tiesi, hyvä niin, kyllä sun elämässä jutun juurta löytyy!