Valonkantaja

Olipa kerran pieni syntymätön tyttö, jonka piti syntyä samaan aikaan kun koivuihin ilmestyy hiirenkorvat ja aurinko alkaa lämmittää maata pitkän talven jälkeen.
Mutta keskellä kylmintä talvea hänen suloinen kohtukotinsa vaihtuu sairaalan läpinäkyvään keskoskaappiin, jossa tuo jauhopakettia kevyempi tyttönen saa aloittaa maallisen vaelluksensa.....
Sitkeän luonteen ansiosta elämä lähtee vauhtiin. Pikkuinen tyttö on autuaan tietämätön mitä hänen ympärillään tapahtuu, millaiseen perheeseen hän sai tulla.
Äiti pelastui takaisin elämälle vain sen ansiosta, että tuo lapsi riistettiin kohdustaan ennen aikojaan. Diagnoosiksi annettiin yksilöllisesti etenevä todennäköisesti kuolemaan johtava harvinainen sairaus.... Ja huonot kortit oli jaettu myös tuolle letkuissa makaavalle pirpanalle ja hänen sisaruksilleen. Sama sairaus. Leima otsaan. Herran haltuun.
Isän oli vaikea käsitellä tilannetta, hän kieltää kaiken. Ei kukaan ole kuolemassa. Ei kukaan ole sairas. Ei saa puhua. Ennenkaikkea ei saa itkeä. Ei kukaan.
Isä pakeni työhön ja tarttui entistä hanakammin pulloon. Kotona ei ollut kenenkään helppo olla.
Äiti ei jaksanut, isä ei halunnut. Isoveli vaikeasti kehitysvammainen, isosisko sydänsairas.
Aikamoinen perhe.
Tyttö kasvaa ja kehittyy omaan tahtiinsa. Hän löytää oman paikkansa. Sairaala ympäristönä on tuttu. Tutkimukset ovat tuttuja. Äidin väsymys on jokapäiväistä.
Eräänä syksyisenä päivänä isä muuttaa pois ja tytöstä tulee kahden kodin lapsi. Isän kanssa vietetään epäarkisia viikonloppuja.
Asiat rullaavat omalla painollaan. Seuraavana syksynä äiti viedään yhtäkkiä ambulanssilla sairaalaan ja tyttöön iskee suuri huoli. Kuka minusta huolehtii jos äiti ei parane? Isosiskokin pelästyy kovin. Ja siitä tulee entistä hiljaisempi, miettiväisempi.
Ennen joulua isosiskokin saa vakavan kohtauksen ja se viedään ihan Helsinkiin asti. Äiti on todella itkuinen, erittäin surullinen. Onneksi kotiin muuttaa äidin uusi mies. Se auttaa, se kuuntelee ja lohduttaa.
Kesällä tapahtuu kivoja asioita, muutetaan Espanjaan. Isäpuoli saa sieltä töitä ja isosisko pääsee sinne kouluun. Siellä on kivaa. Välillä käytiin kotona ja vietettiin puutarhassa äidin ja isäpuolen hääjuhlaa. Tyttö sai toimia morsiusneitona.
Yllättäen syksyn edetessä perhe joutuu pakkaamaan tavarat ja palaamaan suomeen. Äidin kunto oli mennyt tosi huonoksi.
Äiti viettää pitkiä aikoja sairaaloissa. Kotona hän ei jaksa enää edes lukea lapsille. Ulos ei mennä. Aletaan puhua että äiti tulee saamaan uuden, terveen sydämen.
Yhtenä päivänä äiti sitten tulee taksilla päiväkotiin ja hakee tytön mukaan. Äitiä odotti Helsingissä se uusi, pomppiva sydän.
Pitkän ajan jälkeen äiti palasi. Ihan sama äiti, kasvot vaan hieman pyöreämmät ja elävämmän väriset.
Nyt piti muistaa pestä käsiä ja äidin piti syödä paljon lääkkeitä ja käydä usein Helsingissä.
Elämä jatkui, tyttö oli iloinen. Päiväkodista tulleessa palutteessa hänet nimitettiin valonkantajaksi. Hän toi ilon ja valon tullessaan.

Kesälomalla isän luona kaikki muuttui. Isä joi(taas) ja tyttö haettiin kotiin.
Syksyllä tyttö pakotettiin tapaamaan isäänsä. Tyttö muuttui täysin. Valo ja ilo olivat menneet. Tilalle tuli perusluottamuksen menettänyt raivoava, vihainen mytty.

Tällä hetkellä minulla on vain yksi toive.
Haluan takaisin tuon iloisen valonkantajan!!!!!!