hulluja haaveita?

Anonyymi oli kommentoinut edellistä tekstiäni, ja kun jostain ihme syystä tietokoneemme on alkanut temppuilla ja en pääse kommentoimaan tekstiäni, niin kirjoittelen tästä nyt siten kokonaan uuden tekstin:)
Anonyymi pitää minua ilmeisesti hulluna kun haaveilen pyhiinvaelluksesta baskimaan halki, mutta olen sitä mieltä, että niin kauan kuin on haaveita, vaikka ihan hullujakin, niin kauan on elämää.
Olen elänyt  kauan eräänlaista tulevaisuudetonta elämää, jossa elämänkulkua hallitsee se tieto, että ruumis pettää jatkuvasti ja takaisin ei voi palata. Elämää jossa eletään ihan oikeasti päivä kerrallaan.
Nyt kun minulle on annettu mahdollisuus uuteen elämään, niin myös haaveet ja suunnitelmat on rakennettava uudelleen. Olen onnekseni saanut keskustella muutaman uuden sydämen saaneen henkilön kanssa, ja noista keskusteluista on sisälleni syttynyt toivo!

Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla! Mieti tilannetta, kun sinut on riisuttu ihan tyhjiin. Elämän ennusteesi lasketaan korkeintaan kuukausissa. Sinulta on viety kaikki. Ja sitten sinä saat uuden mahdollisuuden, lahjan, uuden elämän! Olisitko onnellinen? Haaveilisitko?